Ikääntyvien osuus väestöstä suurenee maailman laajuisesti. WHO:n mukaan 2030 mennessä yksi kuudesta ihmisestä maailmassa on yli 60-vuotias ja vuoteen 2050 mennessä yli 60-vuotiaiden määrä kaksinkertaistuu.

Suomessa asuu maailman onnellisin kansa, kuudetta vuotta peräkkäin. Samaan aikaan tilasto kertoo 90–99-vuotiaiden itsemurhien yli kaksinkertaistuneen. Tämä pohdituttaa. Tuon iän saavuttaakseen on kokenut paljon niin elämän iloja kuin haasteitakin. Erityisesti lapsuus- ja nuoruusvuodet sotien aikana ovat vaatineet mielenterveydeltä paljon. Elämän jatkaminen ja jatkuminen on tarvinnut resilienssiä, mielenlujuutta ja mielen hyvinvointia. Mutta mikä saa iäkkään kuitenkin valitsemaan kuoleman?

Vetoavasti ja lempeästi suoraan silmiin katsova valkoinen koira lähestyy häntä rennosti heiluen ja kerjää silitystä. Kädet uppoavat pehmeään turkkiin ja silittäjä henkäisee mielihyvästä yhtä aikaa koiran kanssa. Käytäntö osoittaa tutkimustiedon oikeaksi; koiran silittäminen alentaa verenpainetta, rentouttaa ja hidastaa sydämen sykettä.

Kansainvälisen onnellisuuden päivän lähestyessä ajattelin kysyä kadulla vastaantulijoilta, mitä he toivovat elämältään. Toteutus jäi odottamaan parempaa hetkeä, mutta oletan, että moni heistä olisi vastannut toivovansa hyvää ja onnellista elämää. Lähes yhtä moni ei todennäköisesti huomaisi, että jokaisen elämä sisältää sekä ala- että ylämäkiä - toivottuja ja odotettuja asioita, mutta myös ennakoimattomia esteitä ja vaikeuksia. Erityisesti näissä odottamattomissa käänteissä tarvitaan mielen taitoja.

Iäkkäiden hoivapalvelut ovat otsikoissa päivittäin. Hoitotyössä henkilöstöpula heijastuu työn arkeen ja hoivan laatuun. Tosiasioita ei käy kiistäminen. Vaikka vanhustyö on murroksessa ja muutosten äärellä, ei sen ydintehtävä ole muuttunut miksikään. Ihmisen kohtaaminen ja hoivan tarjoaminen on työn ydintä. Mahdollisuus tämän ydintehtävän hyvään hoitamiseen parhaan osaamisensa ja ammattietiikan mukaisella tavalla on kaiken keskellä suuri kysymys.